Koti-ikävä

(Varoitus: saattaa sisältää henkilökohtaisten tuntemuksien paljastuksia sekä idiotismeja)

Viikko sitten, noin kolmen viikon Intiassa oleilun jälkeen iski ensimmäinen koti-ikävä. Jostain syystä en aivan tunnistanut tätä oloa vaan tunteiden myllerrys oli hieman sekava. En välttämättä halunnut myöskään myöntää että kyseessä oli koti-ikävä. Tekisikö ikävän tunteminen minusta heikon? Miten se vaikuttaa arkipäivään, olenko jatkossa koko ajan surullinen, enkä pysty nauttimaan mistään?

Tosiasioiden tunnistaminen ja myöntäminen on usein ongelman vastaus. Parin päivän kuluttua kun myllerrys oli ohi ja sain etäisyyttää tuohon "kohtaukseen", pystyin katsomaan asiaa objektiivisesti ja myöntämään itselleni että se oli koti-ikävä.

Tuntemukset kuten "ovatko lähimmäiseni unohtaneet minut" alkoivat kuulostamaan typeriltä. Vaikka äitini ei ollut soitellut viikkoon niin olinko minä soittanut hänelle, en. Minä sen sijaan onnistuin unohtamaan siskojeni syntymäpäivät.

Olin saanut ystäviltäni läksiäislahjaksi kirjeitä eri tilanteisiin. Kirjeitä oli kuusi. Olin lukenut niistä vasta yhden vaikka olisin "saanut" lukea jo kaikki. Edellispäivänä taas haikean mielen iskiessä avasin loput. Olipa ollut tyhmää olla lukematta kirjeitä. Kannustavat sanat ja etukäteisikävät itkettivät mutta samalla rohkaisivat ihan älyttömästi. Ja päinvastoin kuin olin ajatellut mieleni parani ja ikävä helpotti. Ilmeisesti ei ne meinaakkaan unohtaa meikäläistä :)

Eräässä kirjeessä sanottiin että lähteminen on vaikeampaa niille, jotka jäävät, kuin sille joka lähtee. Enpä kai haluaisi olla kavereideni kengissä, sillä on täälläkin välillä aika vaikeaa.

Näitä tilanteita varmasti tulee jatkossa lisää mutta onneksi nyt tiedän mitä silloin voi tehdä. Voin kaivaa kirjeet esiin tai ihan vaikkapa ihan pirauttaa Suomeen.

Ihanan ystäväni sanoin: Joskus täytyy lähteä, jotta voi palata <3